Rikkinäinen puhelin

Kaveriltani hajosi kännykkä. Älypuhelimissa on mun mielestä se huono puoli, että ne ei ole kovin kestäviä, kaverillakin näyttö lähti irti puhelimesta ja siinä oli jotain kosketushäiriöitä ym kunnes loppujen lopuksi räsähti.

Ensimmäinen reaktio oli kuulemma se, että nyt äkkiä uusi puhelin ettei tarvitse kituuttaa antiikkiluurilla yhtään enempää kuin on pakko. (Tai ehkä ihan eka oli se, että pakko saada sim-kortti siirrettyä johonkin entiseen toimivaan puhelimeen ettei ihmiset luule että olet kadonnut tästä maailmasta). Nykyihmiselle ehkä normaalireaktio.

Ongelmavyyhti on jo kasautunut ja ne ovat ihan arkisia, käytännön asioita. Ensinnäkin: bussiaikataulut. Bussiaikataulukirjasta on tullut taas kaveri kuten myös paperisista aikatauluista pysäkeillä. Kätevintähän vielä muutamia vuosia sitten oli esim kaupungille mennessä katsoa vastakkaiseen suuntaan menevältä pysäkiltä jo valmiikisi bussi, jolla aikoo palata kotiin.

Oltiin myös sovittu tapaaminen paikassa joka ei ollut kummallekaan meille tuttu (joku urheilukeskus Merihaassa) ja kaverini tarjoutui katsomaan bussireitin netistä (tietsikalla luonnollisesti). Hän ajatteli lähettää mulle kuvan tuloksesta, mutta eihän sen aikaisen telefoonikameran pikselit mitenkään riitä selventämään pientä tekstiä värisevältä ruudulta. Ylipäätään siinä puhelimessa on ehkä kaksi "sovellusta". Toinen niistä esim kääntää celsius-asteita fahrenheiteiksi.

Koska kaverin jatkuvasti käyttämä Spotify ei luonnollisestikkaan muinaisella puhelimella onmistu, oli hänen bussimatkoja ja koulutehtävien tekoa varten kaivettava esiin vanha kunnon mp3-soitin. Tietysti aikakautensa musiikkitarjontoineen. Mutta eikös retrojutut ole nyt muodissa? Olo mp3 kanssa julkisilla paikoilla on kuulemma kuin c-kasettisoittimen raahaaminen mukanaan.

Multitaskaaminenkaan ei onnistu. Esimerkiksi kaveri kertoi, että ajatteli pitkällä ruokatunnilöa käväistä Itiksessä ja lukea seuraavan tunnin materiaaleja kännykästä bussimatkan ajan hyödyntäen. Mutta tämäpäs ei tällä erää käynytkään sattuneesta syystä. Ei auttanut kuin jäädä koululle lukemaan teoriat tietokoneen ruudulta.

Kuulemma kaverillani on myös yleinen fiilis siitä, että on jotenkin yksinäisempi tai suljettu jonkun yhteisön ulkopuolelle, kun puhelimen soidessa soittajan kasvot eivät ilmesty näyttöön tai tekstiviesteissä viestit personoidu kuten Whatsappin profiilikuvalle kirjoittaessa. Kännykällä ei pääse jatkuvasti tsekkaamaan kavereiden kuulumisia Facebookiin ja muihin yhteisöihin.

Toisaalta - tekisikö jokaiselle hyvää taantua siihen mitä oli, ei edes niin pitkä aika sitten, tavallista ja arkipäivää ennen kuin puhelimemme muuttuivat älykkäämmiksi kuin me itse?

Vaikka uusi älyluuri on nyt tilauksessa, on hän kuulemmma nauttinut tästä ajasta ilman älykästä puhelintakin. Aikaa jää muuhun (ehkä aitoon sosialisoimiseen) enemmän kun ei ole pakonomaista tarvetta olla kännykällä. Kuulemma ihmiset, jotka tuijottavat julkisilla paikoilla kännykän näyttöä taukoamatta ovat jo ärsyttäviä ( tai ehkä hän on vain kade). Ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa kaikissa eri kanavissa somessa vaan perus tekstarit ja puhelut ovat ainoat kontaktointivälineet. Plussaa on myös se, että akku kestää _pitkään_ - ei tarvitse ladata kun muutaman päivän välein. Sekä tietysti; aina yhtä yllättävä, itse asettama tervehdystekstikin 10vuoden takaa aiheuttaa iloa aina puhelinta avattaessa :) Ja mikä olisikaan nostalgisempaa, kuin vastata puhelimeen vanhan kunnon rakkaan Nokia Tunen sulosävelien soidessa!